Ajankohtaista‎ > ‎

2013 Facebookissa

lähettänyt Reaaliterapia Pro 12.10.2009 klo 17.35   [ 4.4.2015 klo 13.47 päivitetty ]


YT-neuvottelujen lähestyessä yhden jos toisenkin mieleen hiipii vääjäämättä ajatus: "Entä, jos minäkin olen tällä kertaa ulos heitettävien joukossa. Jos työpanostani ei enää tarvitakaan." Työpaikalla kyräillään ja arvuutellaan. Mielen valtaa alakuloisuus ja epävarmuus. Kuinka selviän veloistani? Mistä löydän edullisemman asunnon? Saako tämän ikäinen korkeakouluttamaton enää mitään töitä mistään? H...ajoaako perhe? Miten lapset selviävät? Joudunko yöpymään roskiksissa? Joudunko velkavankeuteen?

Ihminen, joka ei ole koskaan ollut työtön, rahaton ja asunnoton - oikeasti - ei koskaan voi ymmärtää sitä mielen myllerrystä, vaikka kuinka sanoisi, että "Kyllä se siitä iloksi muuttuu".

Moni väliinpudotettu päätyy lopulliseen ratkaisuun ja rasvaa narun itselleen, mutta monikymmenkertainen määrä selviytyy siitä - enemmän tai vähemmän ehjänä. Mikä sitten ajaa jotkut tekemään naruratkaisun? Epätoivo tietenkin. Mistä sellainen epätoivo tulee? Eräässä ihmisten kokemuksiin perustuvassa fiksussa teoksessa on sanottu:
"Epätoivo on ylpeyden nurja puoli".

"Ai miten niin ylpeyden?" joku heti kysyy. "Sehän on mitä suurin masennus ja alistuneisuuden tila!" Ei suinkaan. Suurin osa ihmisistä on koko elämänsä alistuneita. He noudattavat standardeja, he osaavat small talkin, osaavat puhua ajankohtaisista aiheista, urheilusta, muodista ja tv-ohjelmista. He tekevät töitään miettimättä, miksi he sitä tekevät ja mitä siitä seuraa. He vetävät perjantaikännit ja käyvät joulukirkossa. He harrastavat jalkapalloa ja käyvät kahden illan aromaterapiakurssin. He viettävät jouluaattoillan mummolassa ja käyvät kerran vuodessa haudoilla.
He ovat alistuneita siihen, mitä he kuvittelevat heiltä odotettavan. He tyytyvät pelkkiin muiden rakentamiin kulisseihin tajuamatta koskaan, että seisovat keskellä aneemista näytelmää, jonka pääroolissa ovat he itse.

Kun kulissit kaatuvat ja kukaan ei olekaan kertomassa tämän kohtauksen vuorosanoja, iskee häpeä: "Kaikki katsovat minua ja minä en osaa..."

Tässä on kuitenkin se ihmisen itsenäisen suorituksen ja näyttämisen paikka. Todellisuudessa ei muille kuin itselleen, mutta jos se helpottaa, että tekee sen muiden takia, niin siitä vaan. Tässä kohden tulisi ajatella:
"Minä Olen. Niin kauan kuin minä olen, minä voin ja pystyn ja kykenen ja osaan, mutta jos lakkaan olemasta, minusta ei ole mihinkään. Olen silloin hävinnyt ja hävittänyt itseni."

Se on se hetki, jolloin se aiemmin tuopin ääressä tuhmien vitsien kertomiseen käytetty mielikuvitus voidaan ottaa todelliseen hyötykäyttöön. Se on se hetki, jolloin ennakko- ja harhaluulot on aika karistaa ja siirtää häpeän tunteet niille, joilla on varaa kieriskellä niissä. Se on se hetki, jolloin vi**umaisenkin tilanteen voi kääntää seikkailuksi. Jos haluaa.

Se on se hetki, jolloin on aika esittää itselleen kysymys:
"Mitä minä oikeasti tahdon?"
Eikä "en minä tiedä" ole vastaus.


En halua kuulla!

Teini-ikäiset lapset joskus nostavat konkreettisesti kädet korvilleen ja alkavat huutaa "BLAA! BLAA! BLAA!" voidakseen olla kuulematta heille puhuttua neuvoja, nuhteita tai jonkin asian perusteita, mutta kun aikuiset ihmiset tekevät saman, he tekevät sen usein hienovaraisemmin. Ainakin luulevat tekevänsä.

He jättävät vastaamatta heille esitettyihin kysymyksiin. He koettavat kään...tää tapahtumien syyn ja seurauksen väärinpäin. He alkavat vähätellä toista osapuolta ja tämän kaikkia sanomisia. He keksivät valheita, joiden mukaan he olisivat jotenkin viisaampia, kokeneempia ja tietävämpiä. He tavalla tai toisella vaihtavat puheenaihetta käyden läpi koko argumentaatiovirheiden listan. Äärimmäisin hätäselitys, minkä olen kuullut henkilökohtaiseen kiistaan annettavan, oli: "Sukuni on elänyt täällä 1400-luvulta, että on kyllä kokemusta." Ja tässäkin siis sanoja koetti antaa ymmärtää tietävänsä, että hän tuntee vastapuolen ajatusmaailman - tätä koskaan tapaamatta.

Ei, nyt en todellakaan puhu narsismista.

Tällainen käytös saattaa kertoa hajonneesta, mutta väkisin ylläpidettävästä vääristellystä minäkuvasta. Sen takana on pelko. Pelko siitä, että joku saa nähdä minun kompastuvan julkisesti. Jopa pelko siitä, että joku näkee minun läiskyttävän kahvia, vaikka olen yksin. Pelko siitä, että joku huomaa, että olen väsynyt, hauras, heikko, epävarma ja tietämätön. Ja kuten muistamme, pelko on aina mielikuvituksen tuotetta. Aina. Se kohdistuu aina tulevaan, johonkin, joka ei vielä ole tässä ja nyt.
Uskallan sanoa, että se on kahvikuppineuroosin ja paniikkihäiriön esiaste.

Mikä on sen pelon alku ja juuri, on jo toinen asia. Se on asia, joka pitäisi selvittää. Jos sitä ei löydy, voitaneen todeta, että pelko on turha ja on syytä heittää se menemään.


Harvinaisen asiaa tunteva kirjoitus ihmisten ongelmallisesta suhtautumisesta tunteisiin:
Miksi et itke, Anneli Auer?


Oikein hyvä kolumni. Kunhan muistamme, että löytyy sitten niitäkin, jotka tekevät olemisesta suorituksen, sillä onhan sekin tekemistä ja siitä voidaan tehdä trendi...


Tekniikka kehittyy valtavalla vauhdilla ja informaatiotulva on tukahduttava. Ihmisillä on koko ajan oltava kaikki haluamansa tieto käden ulottuvilla saatavilla, lyhyesti ja yksinkertaisesti selitettynä.
He eivät jaksa lukea kokonaisia artikkeleita saati kirjoja - pelkät myyviksi muokatut lööpit vilkaistaan nopeasti ja niistä tehdään mittavat johtopäätökset, joita sitten levitetään omilla mielipite...illä höystettynä totuutena.

Rehellisyys ja kärsivällisyys ovat kohta lähes tuntemattomia käsitteitä jopa ikäluokasta riippumatta.

Moni silti kirkkain silmin sanoo olevansa rehellinen, koska ei varasta eikä tapa, mutta muunnellun totuuden kertomista tai oleellisen tiedon salaamista he eivät miellä ollenkaan epärehellisyydeksi. Lahjusten ottaminen ja kaikenlaiset kytkökset ovat jokapäiväistä ja "luontevaa". He eivät enää erota oikeaa ja väärää.

Minäkuvahäiriöt lisääntyvät, sillä paine olla samanlainen kuin olettaa muidenkin olevan, on suuri. Itsenäisyys ja persoonallisuus eivät ole enää trendikkäitä ominaisuuksia. On trendikästä olla vain samalla tavalla omituinen kuin muutkin...

Ihmiset eivät uskalla hypätä oravanpyörästä pois.
He luulevat jäävänsä jotakin ilman.


Paljon puhuttu aihe, mutta silti yhä
niin usein tunnistamaton ja tuhoisa.

Yhdysvalloissa narsistinen persoonallisuushäiriö on kategorisoitu DSM-IV luokituksen alle nimeltä ”Jatkuva mahtavuuden kokeminen kuvitelmissa ja käyttäytymisessä, ihailun tarve ja empatian puute. DSM IV luokitus kuvailee narsistisen persoonallisuushäiriön hieman tarkemmin kuin ICD-10.

Jotta potilaalla voidaan diagnosoida ...narsistinen persoonallisuushäiriö, tulee hänellä toteutua vähintään viisi kohtaa seuraavista DSM IV-luokituksen kohdista jotka ovat:
1. Henkilöllä on suuret käsitykset itsestään, hän voi liioitella lahjoillaan ja saavutuksillaan sekä odottaa perusteettomasti muiden pitävän häntä ylivertaisena.
2. Henkilö keskittyy ajatuksissaan jatkuvasti mielikuviin rajattomasta menestyksestä, voimasta, kauneudesta tai suuresta rakkaudesta.
3. Henkilö uskoo olevansa jotenkin erikoinen ja ainutlaatuinen, kokee että häntä ymmärtävät vain muut huomattavat henkilöt ja instituutiot, joiden kanssa hänen tulisi olla tekemisissä.
4. Henkilö vaatii korostunutta ihailua.
5. Henkilö kokee olevansa oikeutettu erikoiskohteluun ja saamaan toiveensa täytettyä
6. Henkilö käyttää häikäilemättömästi muita hyväkseen.
7. Henkilöllä on empaattisuuden puute: haluttomuus huomata toisten tunteita ja tarpeita tai eläytyä niihin.
8. Henkilö on usein kateellinen muille tai uskoo myös muiden kadehtivan häntä.
9. Henkilö on ylimielinen, hänellä on röyhkeä käytös tai asennoituminen.

Narsistisesta persoonallisuushäiriöstä puuttuvat oireet, jotka on liitetty normaalisti mielenterveysongelmiin. Tämän takia vakavastikin häiriöstä kärsivää henkilöä on vaikea tunnistaa psyykkisesti sairaaksi. Narsisti saa usein terrorisoida hyvin pitkään epäsosiaalisesti kaikkia ympärillä oleviaan, ennen kuin häntä voidaan pitää psyykkisesti ongelmaisena.

Muutamia aiheen artikkeleista poimittuja huomioita:

"Muun muassa varhaisten hylkäyskokemustensa pakottamana narsisti vaatii suhteetonta ihailua. Usein hän löytää lähelleen ja uhrikseen ihmisiä, kuten puolison, joilla on tällainen ihailun tarve."

"Narsistilta puuttuu kyky aitoon läheisyyteen eikä hän voi luottaa kehenkään tai päästää muita lähelleen. Elämä saattaa olla hänelle pelkkää kilpailua ja suorittamista, omien asemien varmistelua, menestyksen merkkien esittelyä." (Minä olen hyvä, minä olen nöyrä, minä autan köyhiä, minä tuen horjuvaa, minä annan paidan päältäni, minä ruokin nälkäistä, minuun luotetaan, minä valvon vierellä, minä hoidan sairaat, minä kestän, minä jaksan, minä vaarannan henkeni jne.)

"Narsistikin voi muuttua, ellei häneltä täysin puutu kyky katsoa itseään peilistä. Jos se puuttuu, hän on narsisti hautaan saakka. Vanhuus voi sitten olla tosi vaikea ja yksinäinen, kun hurmaamisen ja manipuloinnin kyky iän myötä vähenee. Vanheneminen itsessään on jo kova pala, kun ulkoisen kuvan ylläpito vaikeutuu ja usko kaikkivoipaisuuteen väkisinkin rapistuu. Vaikeaa se voi olla myös läheisille, sillä narsistista tulee herkästi epäluuloinen, ja hän pelkää, että kaikki ovat häntä vastaan."

"Suhteesta pitää hakeutua irti mahdollisimman nopeasti, sillä on turha toivoa, että narsisti noin vain muuttuisi. Kun uhri sitä yrittää, narsisti kokee asemansa uhatuksi ja alkaa manipuloida irtiottoa yrittävää syyllistämällä tai ryhtymällä marttyyriksi. ”Sinä et siis rakasta minua” ja ”Siinä siis aiot hylätä minut”, hän saattaa silloin sanoa. Hän voi myös muuttua hurmaavaksi ja huomaavaiseksi, alkaa uudelleen valloittaa toista osapuolta. Senhän hän osaa hyvin. Yksi keino on syyttää kumppaniaan henkisesti tasapainottomaksi."


Kun ihminen luokitellaan (tai hän itse luokittelee itsensä) johonkin lokeroon syystä tai ilman, ei se tee hänestä siihen lokeroon kuuluvaa, mutta usein hän kuitenkin alkaa käyttäytyä ikään kuin hän nimenomaan kuuluisi siihen lokeroon. Hän näyttelee ja saattaa lopulta jopa alkaa uskoa näytelmänsä todellisuuteen, jolloin siitä tulee krooninen rooli.

Toinen samassa lokerossa näyttelevä ei voi olla v...arma, näytteleekö hän vai onko hän aito lokerolainen, koska hän itsekään ei tunnista aitoa. Aito lokerolainen ei ole epävarma, koska hänen ei tarvitsisi tunnistaa aitoa, mutta silti ero on hänelle itsestäänselvä.

Uskon, että vähintään 7/10 ihmisistä tätä lukiessaan alkoi miettiä omia lokeroitaan ja niissä olevia ihmisiä ja sitä, ketkä niistä ovat aitoja lokerolaisia ja ketkä eivät.
2/10 ei ajatellut, jos luki edes tähän asti.
1/10 lähetti lämpimiä ajatuksia niille, joiden on kasassa pysyäkseen ollut pakko luoda itselleen lokeroita.


Kaiken touhottamisen keskellä hidastaminen välillä on todella aiheellista - koko terveytemme saattaa olla vaakalaudalla. Hidasta elämää


Viime aikoina on tullut useasti käytännössä eteen raamatustakin tuttu lause ja sen ajatus: "Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi."
Sen tarkoitus on kertoa, että jos joku ei piittaa pienistä jokapäiväsistä asioista, ei ota kohteliaasti muita ihmisiä huomioon, ajattelee lyhytnäköisesti vain omaa sen sekunnin parastaan jne., ei hänelle voida uskoa - tai ei ainakaan p...itäisi uskoa - isompiakaan asioita ja vastuuta hoidettavaksi, kun ei ole näyttöä luotettavuudesta.

Syljeskeletkö kadulle miettimättä vastaan tulevaa pikkukoiraa, joka astuu räkäklimppiisi ja vie sen tassuissaan kotiinsa, jossa pikkuvauva konttaa lattialla?
Käveletkö nenä pystyssä ovesta ulos jäämättä pitämään ovea auki perässäsi tulevalle laatikon kantajalle, vaikka sinulla ei olisi mitään estettä siihen?
Jätäkö tavarasi hujan hajan ja pitkin poikin niin, että muut joutuvat niitä jatkuvasti siirtelemään tieltään?

Välinpitämättömyys, lyhytnäköisyys ja itsekeskeisyys ovat tämän ajan vitsauksia. Ei pelkästään keskenkasvuisilla, vaan myös aikuisilla. Monet ovat näennäisesti kohteliaita ja kiinnostuneita, mutta heidän havaintokykynsä on keskittynyt koko ajan vain heihin itseensä. He saattavat olla sosiaalisia ja pidettyjä, mutta he ovat pinnallisia kuin vesimittarin jäljet järvellä. Heidän katseensa pälyilee jo seuraavaa small talk -uhria, jos joku hyväuskoisena alkaa purkaa heille sydäntään. He keräävät ympärilleen paljon kavereita ja puhuvat suuria lauseita, joita ovat lukeneet kirjoista ja kuulleet muilta, mutta he ovat tyhjiä ja yksinäisiä, eivätkä anna itsestään mitään, koska eivät itsekään tiedä, ketä he ovat ja miksi he ylipäätään maailmassa ovat.

Näitä ihmisiä on vaikea auttaa, koska he eivät useinkaan itse tunnista ongelmaansa ja he ovat luoneet ympärilleen valheiden verkot ja tottuneet elämään soutaen ja huovaten tilanteiden mukaan - tarttumatta koskaan kiinni elämään, katsomatta oikeasti ympärilleen. He tarvitsevat pysäytyksen, mutta he eivät halua sitä. He pelkäävät. Elämän pelko on osa heitä.


Nyt, kun ovat tapetilla kouluaisten jatkuvasti pahenevat asenneongelmat, olisi monessa tapauksessa jopa inhorealismi paikallaan pysäyttämässä tai ainakin lieventämässä noita kaikkivoipaisuuden tuntemuksia, joika nykyajan lapsille jo päiväkodista alkaen tarjotaan hopealautasella.
Heille, joilla selvästi on ongelmia todellisuudentajun kanssa, tulisi näyttää, mihin sellainen käytös ja asenne johtaa. ...Ei siinä tarvitsisi antaa korvapuustiakaan, kun taluttaisi nuoren katsomaan esim. vankimielisairaalaan, mihin uho ja holtittomuus voivat johtaa. Toinen hyvä matkakohde olisi mennä tapaamaan jotakin rajun väkivallan vammautunutta uhria.
Livenä näiden tosin pitäisi tapahtua. Ruudulta katsottuna ne eivät sotapelisukupolvelle tunnu missään.


Kannustusta



Hassuja, huvittavasti toimivia persoonallisuuksia on maailmassa runsaasti, kun vain avaa silmänsä ja katsoo ympärilleen. Jotkut tosin puhuvat mielellään persoonallisuus'häiriöistä', mutta yhtä kaikki - jokainen on oma persoonallisuutensa, vaikka hänen käytöksensä tai ajatustapansa muita häiritsisikin.

Häiriöhän määritellään aina suhteessa ympäristöön, yhteisöön ja yhteiskuntaan ja sen kirjoittama...ttomiin moraalisääntöihin ja/tai oletettuihin arvoihin.
Kenellä sitten on se Täydellinen Persoonallisuus ja kuka on sen määritellyt, että joku muu on häiriöinen? Häiriöistä puhuminen on tämän länsimaisen yhteiskunnan kaikkein pinnallisinta kuorta. Häiriöistä puhuva tahtoo yleensä vain kiinnittää kuulijan huomion itsestään pois, tuntea itsensä paremmaksi kuin toinen, korottaa itsensä.


Realismia ihmisenä olemiseen

Meille opetetaan nykyään jo lapsesta asti, että pitää osata näyttää tunteensa avoimesti, mutta useimmat kokevat katkerasti sen, että niitä ei käytännössä kuitenkaan saa näyttää. Päinvastoin. Alakuloisuus, yleinen ketutus, väsymys tai jopa hormonitoiminnan vaihtelu ovat masennusta eli sairautta ja ne on turrutettava kemiallisilla, keskushermostoon vaikuttavilla lääkkei...llä. Lääkkeillä on ikäviä sivuvaikutuksia, joita taas on peiteltävä toisilla lääkkeillä.

Meille järjestetään kursseja, jotka käytyään saa mielenrauhan ja tasapainon. Tarvittaessa voi käydä vihanhallintakurssinkin. Kaikissa medioissa tuputetaan naiivia positiivisuutta aamusta iltaan. Ja päälle vähän naurujoogaa. Alapa sitten ruuhkabussissa itseksesi nauraa, niin saat kuitenkin ämpärillisen tappavia katseita.

Mitä tästä kaikesta 'rauhoittelusta' meille seuraa? Taivas yksin tietää, mutta monipuolinen tunteiden ilmaisu on ihmisen ainutlaatuinen ominaisuus, jos ei suorastaan jopa kyky. Tunteiden tarkoitus on varoittaa vaarasta eli lisätä stressiä, rentouttaa eli vähentää stressiä, jakaa elämyksiä ja kokemuksia toisten ihmisten kanssa, saada muodustumaan ihmissuhteita jne.
Todellisten tunteiden tukahduttaminen hajuttomaan ja mauttomaan enkelihymistelyyn estää meitä olemasta kokonaisia, aitoja ihmisiä.

Tästä voi olla (ja onkin) myös seurauksia kehomme oireiluna ja sairastumisena, koska kysymyksessä on tietoinen tukahduttaminen eli niiden olemassaolon kieltäminen. Jos tunteet taltutetaan lääkityksellä, voidaan ehkä puhua neutralisoinnista. Tällöin ihmisestä tulee välinpitämätön eli tunteita ei oikeasti ole. Zombi. Toisista tehdään enemmän zombeja, toisista vähemmän zombeja. Yhtä kaikki. Onko yksi vähän naimisissa ja toinen enemmän? Mihin määrään vedetään raja?

Kaikki ihmisen tunteet ovat inhimillisiä. Niiden synty eli sekä todellisten että kuviteltujen tapahtumien syyt vain vaihtelevat ja niiden aiheuttamien toimintojen järkevyyden tai hyödyllisyyden määrittely on kulttuuririsidonnainen sopimuskysymys.


Viitaten edelliseen:
Rehellisyyttään voi testata hyvinkin pienillä asioilla:
-Kerrotko ystävällesi/kaverillesi, jos hänellä on sepalus auki?
-Entä, jos hänellä on räkäpallo poskella?

Jos et kerro, niin otapa mietintämyssyyn:
-Miksi et kerro?
-Tuleeko kenties SINULLE epämukava olo, jos kerrot?
-Miksi haluat saattaa hänet noloon tilanteeseen?
-Entä miltä ajattelet ystävästäsi tuntuvan, jos joku muu kertoo ja hän saman tien ymmärtää, että sinä et kertonut?
-Oletko todella hänen ystävänsä?


Törmäsin zarathustralaiseen kultaiseen sääntöön: "Ainoastaan sellainen luonne on hyvä, joka ei tee toiselle mitään sellaista, joka ei olisi sille itselleen mieluista tai hyväksi."

Sama ajatushan esiintyy monissa yhteyksissä ja filosofioissa hieman erilaisissa muodoissa, mutta tässä kiinnitin huomioni erityisesti kahteen viimeiseen sanaan "tai hyväksi".

Asia, joka on hyväksi, ei suinkaan ole aina... mieluista.

Useimmat ihmiset kieltäytyvät lähes kaikesta sellaisesta heille tarjotusta, joka ei tunnu hyvältä juuri tässä ja nyt. Mukavuudenhalu ja lyhytnäköisyys ovat esteinä. Esim. ystävyys punnitaan usein juuri siinä kohden, jolloin ystävä on toiselle rehellinen - ja rehellisyys ei useimmiten ole mitään hunajaa korville, toisin kuin kaupparatsut ja lahkojohtajat antavat ymmärtää.


- Verbaalinen viestintä on, MITÄ sanotaan.
- Nonverbaalinen viestintä on, MITEN se sanotaan.

Mitä enemmän ihminen antaa nonverbaaliselle viestinnälle painoarvoa, sitä vähemmän hän luottaa puhujan sanoihin ja tekee tulkintoja omien arvovalintojensa, tunteitteittensa, kokemustensa ja uskomustensa kautta.

Sosiaalisessa mediassa on hymiöiden avulla pyritty vähentämään tämän oheisviestinnän puutetta..., koska monien on tuskallisen vaikea kuunnella tai lukea pelkkää tekstiä ja heillä on pakonomainen tarve liittää lukemaansa tekstiin erilaisia sävyjä ja painotuksia ennen kuin he kykenevät ollenkaan käsittelemään sen sisältöä.

Pohdittavaksi jää, ovatko he sama ihmisryhmä, joka pyrkii peittämään sanomansa todellisen sävyn runsaalla hymiöiden käytöllä eli nonverbaalisilla valheilla - niin sähköisessä kuin lihallisessakin maailmassa?


Tähän käytäntöön perustunee myös se julkisestikin todettu tosiasia, että ihmisille määräätään niin ylettömän helposti masennuslääkkeitä (jopa särkylääkkeeksi) sekä diagnosoidaan normaalit ihmisyyteen kuuluvat tunnetilat masennukseksi ilman ...erikoislääkärin tutkimusta, ihan vain 15 minuuutin terveyskeskuskäynnillä.
Kirjallisesti todettu masennusdiagnoosi yhdistettyä määrättyyn ja aloitettuun lääkitykseen on vahva alku oman elämän hallinnan luovuttamiselle. Sen jälkeen olet lääkärien ja viranomaisten armoilla: Kaikkea, mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan, sillä olethan mielenterveyspotilas, jota kirjoitetut diagnoosit seuraavat aina - jos et niitä itse ymmärrä välittömästi kiistää.


Elämä olisi paljon rikkaampaa ilman valmiita olettamuksia.


Ajattelemisen aihetta teoriassa (linkki)
Rakkauden häiriöt = www.unet.fi


Mitä on pelko?

Pelko on poikkeuksetta mielikuvituksen tuote, sillä se perustuu vielä tapahtumattomien asioiden ennakoimiseen. Jokainen pelkää joskus ja pelko aiheuttaa erilaisia reaktioita. Toiset hyökkäävät, toiset käpertyvät toimintakyvyttömiksi, toiset asettuvat tarkkailijan asemaan, toisista tulee ylivilkkaita hössöttäjiä, toiset panikoivat.

Jotkut sanovat pelostaan: "Kyllä se on realistinen..., koska minulla kokemusta, että niin voi tapahtua." Siitä huolimatta, että vastaavasta olisi kokemusta, se on mielikuvitusta tässä ja nyt. Se ei ole realistinen ennen kuin se tapahtuu.

Muutama esimerkki

Jotkut sanovat, että he eivät pelkää mitään. Hyvin usein se tarkoittaa, että tällainen ihminen pelkää itse pelkoa tai paremminkin sen paljastamista muille, että hän pelkää. Tällainen ihminen saattaa olla hyvinkin syvälle traumatisoitunut ja vuosien aikana kehittänyt itselleen vahvan panssarin ja roolin estääkseen pelkojensa näkymisen. Tällaisia ihmisiä näkee erityisesti kriisi- ja hoitotyössä ja erilaisten pienryhmien johtajina, sillä suojarakennetta on koko ajan vahvistettava lisää. Mitä traumaattisempi on tähän johtanut historia, sitä todennäköisemmin henkilön harha omasta vahvuudestaan kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin, että hänen persoonallisuutensa muuttuu ja hän saattaa joutua kaikkivoipaisuuden harhaan.

Jotkut pelkäävät rehellisyyttä. Tällainen ihminen rakentaa hiuksenhienoa valheiden verkkoa joka suuntaan. Hän kertoo tarpeettomia 'valkoisia valheita', 'muunneltua totuutta', 'kaunistelua', 'puolitotuuksia', 'osatotuuksia' jne. Siitä tulee hänelle tapa. Miksi? Julkikuva, jonka hän itsestään antaa, ei hänen mielestään ole riittävän hyvä, vaan sitä pitää 'hieman parantaa' kertomalla kaunisteltu versio. Hän olettaa tietävänsä tarkalleen, mitä ihmiset häneltä odottavat ja minkälainen hänen pitäisi olla kelvatakseen muille. Palaamme jälleen siihen mielikuvitukseen.

Jotkut pelkäävät pysähtymistä. Tällainen ihminen touhuaa jatkuvasti jotakin ja onkin ahkeran, avuliaan ja aikaansaavan ihmisen maineessa. Hän ei kestä hiljaisuutta eikä yksin olemista. Hän ei kestä kohdata omia ajatuksiaan. Tällainen ihminen saattaa myös opiskella paljon ja hänen tietovarantonsa on muiden mielestä lähes ehtymätön. Hänellä on kaikkeen kirjoista opittu vastaus, mutta hän ei uskalla pysähtyä miettimään, mitä mieltä hän itse jostakin on. Hän pelkää arvostelua.

Peloista voi päästä vain, jos
- näkee,
- myöntää,
- hyväksyy,
- realisoi ja
- kohtaa ne.


DSM-IV:n mukaan narsistiselle persoonallisuushäiriölle ovat ominaisia laaja-alaiset suuruuskuvitelmat, ihailun tarve ja empatian puute.

Pitkälle kehittynyt ja esiintymiskykyinen narsisti osaa myös kätkeä todelliset piirteensä niin, että hän osaa esiintyä empaattisesti, rakastavasti ja avuliaasti, vaikka tämän käyttäytymisen takana onkin pelkästään saada ihmiset luottavaisiksi ja riippuvaisiksi n...arsistista itsestään. Narsisti tarvitsee ympärilleen tukijoukon, joka kyseenalaistamatta puolustaa ja suojelee häntä. Kun riittävä tukijoukko on koulutettu eli ns. 'aivopesty', tukijoukolle osoitetaan, ketkä ovat vihollisia ja ketkä ovat vaarallisia eli ketä narsisti pelkää. Siihen tarvitaan paljon perusteettomia valheita, mutta jos tukijoukko on tarkoin hallinnassa, ei kukaan heistä kyseenalaista vihollisuuden perusteita, eikä selvitä asioiden todellista tilaa. Joidenkin erityisen epävakaiden henkilöiden kohdalla harha voi olla jopa niin pitkälle vietyä, että vaikka heille avoimesti annettaisiin tosiasiat silmien eteen, he yksinkertaisesti kieltäytyvät katsomasta niitä.

Miksi narsisti sitten pelkäisi ketään? Suurin osa ihmisistä näkee hänen sairaalloisuutensa ja taas suurin osa heistä vain välttää kontaktia narsistin kanssa. Jotkut kuitenkin ilmaisevat suoraan ja estoitta, mitä näkevät ja missä on vika. Tällaiset ihmiset narsisti kokee uhkana etenkin, jos nämä ovat päässeet näkemään narsistin täysin roolittomana. Keinoja kaihtamatta narsisti pyrkii raivaamaan heidät tieltään. Narsistin päämäärä lähes poikkeuksetta on saada asiat näyttämään siltä, että hänellä itsellään ei ole mitään osaa eikä arpaa tämänkaltaisiin mustamaalaus- ja lynkkaustapahtumiin, joissa hän todellisuudessa on ollut toimeenpanevana voimana. Hän saattaa esiintyä masentuneena marttyyrina tai muutoin vetäytyä suojattiensa taakse antaen mielikuvan, että hän on kaiken raadollisen ja rikollisen yläpuolella.

Merkittävä osa uskonnollisista lahkojohtajista on narsisteja, sillä merkityksettömille henkisille tai hengellisille pikkuasioille perustuvan pienen lahkon perustajana ja auktoriteettina toimiminen on ihanteellisin paikka narsistille hänen luodessaan itselleen erehtymättömän ja kaikkitietävän jumalallisen 'kanavoijan' tai 'välikäden' asemaa. Narsistin hämmästyttävä taito saada ilmeinen valhekin näyttämään totuudelta on riski erityisesti henkisesti epävakaille ja minuudeltaan kehittymättömille tai rikkinäisille persoonille. Tämä näkyy selkeästi pienten herätysliikkeiden ja eksoottisten uusvanhojen uskonnollisten yhteisöjen jäsenkunnissa.

"Peluri pitää pihdeissään
Narsistin kiusaamismalleja ja -tapoja on vaikea huomata. Hän antaa uhrilleen myös positiivista palautetta ja on taitava ihmissuhdepeluri, joka pitää uhriaan otteessaan jopa vuosikausia. Hanna Kaikula käyttää uhriutumisesta esimerkkinä sammakon keittämistä.
- Sammakko laitetaan lämpimään veteen, missä on hyvä olla. Lämpötilaa nostetaan hiljalleen. Jos sammakko meinaa hypätä keitinvedestä, koska se on liian kuumaa, niin lämpötilaa vähän lasketaan, ettei sammakko lähtisi. Pikkuhiljaa lämpöä lisäämällä sammakko turrutetaan ja viimein tapetaan sinne keitinveteen.
Ulkopuolisille narsisti näyttää reilulta ja ystävälliseltä sekä käyttäytyy hyvin. Arkielämä narsistin kanssa on kuitenkin erittäin epävakaata. Sopimukset eivät useinkaan pidä.
- Elämä on stressaantunutta, epävarmaa. Kun on kysymyksessä henkinen, usein myös fyysinen väkivalta, niin pelko pitää uhria otteessaan. Narsisti on ihastuttava toisille ihmisille, niin on uhrin vaikea kertoa, mikä todellisuus omien seinien sisällä on, koska muilla on toisenlainen kuva, Hanna Kaikula selostaa."
(Lainaus: Narsistien uhrien tuki ry:n projektivastaava Hanna Kaikulan haastattelu 5.3.2011)

Narsistinen persoonallisuushäiriö on psykiatrinen diagnoosi, joka määritellään vähintään viidellä seuraavista oirekriteereistä:
- suuret käsitykset itsestään eli liioittelee saavutuksiaan;
- keskittyy mielikuviin rajattomasta menestyksestä, voimasta, kauneudesta tai suuresta rakkaudesta;
- uskoo olevansa niin ainutlaatuinen, että häntä voivat ymmärtää vain muut huomattavat henkilöt tai instituutiot;
- vaatii korostunutta ihailua;
- oikeus erityiskohteluun;
- muiden hyväksikäyttö;
- empatian puute;
- kateus (tai uskoo muiden kadehtivan häntä); ja
- ylimielisyys ja röyhkeys.

Comments